It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me - and I'm feeling good

Kevät tuntuu menneen kuin siivillä. Välillä usko keväästä on kyllä ollut koetuksella, kun taivaalta on satanut milloin mitäkin. Vihdoin kuitenkin aurinko ja lämpö tuntuvat olevan niskan päällä jatkuvista takatalviyritelmistä huolimatta, ja valo sekä vihreys valtaavat alaa.

Vaikka kevät onkin yleensä ihanaa aikaa, on se tuntunut tänä vuonna kovin tyhjältä. Ei ekoja nometreenejä, ei ekaa uimareissua heti jäiden lähdettyä, ei riemua siitä, kun pääsee ekaa kertaa treenaamaan ulos ilman takkia. Ei koiraa, jonka kanssa riemuita muuttolinnuista, leskenlehdistä ja narsisseista, nurmikon ja puiden lehtien kasvamiseesta, keväästä.

Mutta! Tähän tulee muutos, ja varsin pian! Maksoin sunnuntaina varausmaksun cockerspanielin pennusta, eli semmoinen pikku mötkylä muuttaa meille kesäkuun alussa. Pentu kulkee työnimellä Töppönen, ja Töppösen taivalta pääsee seuraamaan hänen omasta blogistaan täältä: Pieni Töppönen.

Pentua tästä yhdistelmästä katselin oikeastaan jo viime syksynä Aidanin kaveriksi, ja Tollon kuoleman jälkeen luonnollisesti mietin, että entä jos otankin uuden flätin. Mulle oikeastaan tarjottiinkin kahta pentua, joista ensimmäisen ajankohta tosin oli liian pikainen. Päätös vahvistui kuitenkin cockerin hyväksi, sillä tuntui, etten vielä tohdi ottaa toista samanrotuista. Cockeri on myös kummitellut mielessä vähän pidempäänkin, ja täytyy sanoa, että pienessä koirassa on puolensa kaupungissa asuessa. Etenkin, kun mukavalle kasvattajalle tässä ihan lähellä syntyi mulle sopiva pentu kivasta yhdistelmästä, niin hittojakos siinä miettimään.

Halusin tehdä pennulle oman blogin, ja pyhittää tämän blogin Sandralle ja Aidanille. Tämä blogi jää nettiin nähtäville, mutta hakukoneilla sitä ei edelleenkään (pitäisi) löytää. Harvapa taitaa enää blogeja jaksaa seurata, mutta mä tykkään niitä kirjoittaa. Vanhoihin teksteihin ja fiiliksiin on kiva palata jälkikäteen :)

Joten ei muuta kuin ihanaa kevättä, ja tervetuloa seuraamaan uuden koiranalun elämää! Aikku ja Santeri varmasti vahtivat enkelinä ja piruna tulokkaan olkapäillä ;)

Narsissinarsisti <3

ps. Muutama ison koiran rompe on vielä kotia vailla: pari näyttelyketjua ja -hihnaa, sadePomppa ja paratiisilintutalvitakki, ruokakippoja ja varmaan jotain muutakin. Heitä mailia, kommenttia tai savumerkkejä, jos sun koiralla on tarve. Halvalla ja/tai ilmaiseksi lähtee, jos tarpeeseen päätyvät!

This is the end, you know

Viime sunnuntaina tuli täyteen ensimmäinen kuukausi ilman Aidania. Ensimmäinen kuukausi koiratonta elämää sitten kesäkuun 2003, kun Sandra tassutteli taloon.

Koiraton elämä on ollut aika helppoa. Tylsää toki, mutta vapaudella on hintansa. Ensimmäisen viikon varoin sängyltä ja tuoleilta ylösnousua ja odotin, että läppärin kannen kiinni pamauttaminen saisi koiran liikkeelle ja kylmän nenän tökkäämään kylkeäni. Ja joka kerta sattui, kun niin ei tapahtunutkaan. Kuukaudessa tähän kuolemanhiljaiseen kotiin on tottunut, samoin kuin siihen, ettei kukaan enää reagoikaan mihinkään, mitä teen.

Helpompaa elämästä on tehnyt se, että mulla on ollut hirveästi tekemistä: töitä, KY-speksin treeniviikonloppuja ja näytöksiä, ja vapaapäivinä olen ottanut kavereiden koiria kylään. Olen tietysti koittanut antaa surullekin oman aikansa, mutta kiireessä on se hyvä puoli, etten ajaudu murehtimaan liikaa ja olemaan täysin yksin ajatuksieni kanssa. Suurensuuri kiitos kaikille ystäville ja kavereille, jotka olette kuunnelleet ja tarjonneet apua ja olkapäätä. Aidan oli valtavan suuri persoona ja teki lähtemättömän vaikutuksen moneen ihmiseen, ja myös sen kuolema otettiin niin ystävien kuin työ- ja harrastuskavereidenkin osalta todella raskaasti. Pohjaton, kivulias suru on kuitenkin vaihtunut pikkuhiljaa haikeudeksi, ja ikäväkään ei kurista enää kurkkua jokaisena aamuna ja iltana.

Aidanin tavaroita en ole vielä saanut siivottua, sen peti ja kupit ovat edelleen lattioilla, ja remminaulakko koskemattomana. Ruuat, herkut ja puruluut laitoin kiertoon kavereilleni, mutta tarvikkeisiin en ole tohtinut vielä koskea - olen vain survonut ne kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun jaksan käydä ne läpi.

Kaikkein kamalinta lopetuksessa oli hyvästellä koira sen kuoltua, kun lääkäri oli poistunut huoneesta. Aidan rötkötti kyljellään pöydällä ja näytti nukkuvalta. Sillä oli vieressään sen vihreä karvapallolelu, jolla oltiin juuri leikitty ulkona viimeistä kertaa, ja joka oli vielä lumesta ja koirankuolasta märkä ja kylmä. Tuntui kamalan oudolta ja väärältä, ettei Aidan sille jutellessani tai taputtaessani sitä reagoinut mitenkään. Ei alkanut paukuttaa häntää, ei huitaissut mua tassulla ja kierähtänyt selälleen. Oli todella vaikeaa jättää koira pöydälle ja poistua lääkäristä, käännyin jopa kerran takaisin ovelta jatkamaan ruumiin silittelyä.

Aidan lähti pallonsa kanssa suoraan lääkäriltä yhteistuhkaukseen, joten en pääse hautaamaan sitä. Toisaalta, ei mulla ole mitään paikkaakaan haudalle, ja koska olemme asuneet niin monessa asunnossa eri puolella Espoota, en myöskään tiedä mikä olisi ollut loogisin paikka siroitella tuhkat. Ehkä meri. Joka tapauksessa tuhkat ovat vain maallista jäännöstä, enkä koe, että koiran hautaaminen olisi omalla kohdallani edistänyt suruprosessia.

Myös se on helpottanut oloa, että tiedostan tehneeni ainoan oikean ratkaisun. Kertaakaan ei ole käynyt mielessä, olisiko pitänyt kokeilla jotain tai päästinkö koiran pois liian aikaisin. Aidanin kuolema tuli aivan liian pian ja täysin yllättäen, mutta diagnoosi oli helpoin mahdollinen: mitään ei ole tehtävissä, ja koiran on parempi päästä pois aiemmin kuin myöhemmin. En halunnut oman ikäväni takia laittaa koiraa kärsimään. Enkä etenkään halunnut nähdä sitä, kuinka Aidanin elinvoima hiipuu, ja kuinka sen olo on päivä päivältä huonompi. Niin kauheaa kuin vilkkaan, iloisen ja pirteän koiran vieminen lopetettavaksi olikin, en olisi halunnut tehdä sitä päivääkään myöhemmin. Sellainen määrä sisäelinkasvaimia aiheutti varmasti kipuja, vaikka koira ei niitä näyttänytkään.

Mutta elämä jatkuu. Päivä ja viikko ja kuukausi kerrallaan, kohti kevättä ja kesää ja valoa. Mun piti ottaa Aidanille kesällä kaveriksi cockeripentu, oma pieni varjo, joka puree korvia ja roikkuu hännässä - jottei tulisi tilannetta, että Aidanin kuollessa ei olisi mitään. No, nyt pentu on kuitenkin tulossa ainoaksi koiraksi, ja onko se cockeri vai flätti, on vielä auki. Kesään on kuitenkin vielä aikaa, joten ehdin rauhassa kuulostella omia fiiliksiä ja tehdä päätöksen rodusta.

Nyt Aidanin blogi sekä viimeinen jäänne alkuperäisestä Sandran treeniblogista hiljenee, kun molemmat päätähdet ovat poistuneet. Aikansa kutakin. Tämä on toistaiseksi viimeinen postaus (ja tuuttasin tähän kaikki kuvat, joita olin ottanut, mutta joita en ehtinyt julkaista, ja "muutaman" vanhemmankin kuvan). Niin paljon jäi kesken ja niin monta asiaa tekemättä, mutta ainakin sain pitää mun oman hulluaivon lähes tasan 8 vuotta. Matka ei ollut missään nimessä helpoin, ja monet kyyneleet tuli vuodatettua, mutta joku viisaampi on sanonut, että "Et saa sellaista koiraa kuin haluat, vaan sellaisen jonka tarvitset". Aidanin mä tosiaan tarvitsin. Kiitos kaikesta Tollo, kiitos että olit mun, kiitos että opetit niin paljon ja olit aina läsnä, aina iloinen, aina valmis valloittamaan sydämiä. Mulla on ikävä, viethän Santerille terveisiä. <3

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea. Aidan 10.12.2008 - 12.1.2017

Aidan ei sitten koskaan ehtinyt kasvaa aikuiseksi.

En ajatellut tämän päättyvän näin äkkiä, en nyt, en vielä moneen vuoteen. Aidanin piti elää toisetkin 8 vuotta, kiusallaankin, olla kokeilemassa mun jääkaappilukitusten kestävyyttä ja hössöttämässä pikkutavarat alas pöydiltä.

Keskiviikkona käydessämme lääkärissä näkyi röntgenkuvista karu totuus: Aidanin keuhkot sekä perna olivat täynnä kasvaimia. Elinaikaa lääkäri antoi korkeintaan viikkoja, ja yön aikana kypsyi tähänastisen elämäni raskain päätös siitä, että ensimmäinen oma koirani, maailman onnellisin ja rakkaudentäyteisin olento sekä valtavan suuri persoona, lähtisi viimeiselle matkalleen vuorokauden päästä diagnoosista, kun se oli vielä kohtuullisen hyvässä kunnossa, söi ja leikki ja hössötti. Ehdin siis hyvästellä Aidanin ja hemmotella sitä kunnolla sen viimeisenä päivänä.

Viimeinen kuva Aidanista, voi mussu.

Maailman suurin koiransydän sekä vahvin koiranhäntä pysähtyivät lopullisesti torstaina 12.1.2017. Aidan nukkui pois mun sylissä, viimeiseen asti pallo suussa.

Hyvää matkaa kaikista rakkain, mulla on kamala ikävä. Nyt saat jahdata palloa ainakin sata kertaa, lutrata järvessä aina, ja syödä kaiken ruuan minkä saat kiinni. Voi kun olisit vielä viipynyt, koti on kamalan tyhjä ja eloton ilman hännänpauketta ja rapsutustenkerjääjää.

So no one told you life was gonna be this way

Ekaksi: Hauskaa uutta vuotta! :) Lupaan nostaa aika näillä minuuteilla maljan teille kaikille, jotka olette olleet jotenkin mukana meidän vuodessa, ja toivottavasti nähdään ja kuullaan myös vuonna 2017!

Jälleen on perinteisen ja iki-ihanan vanhojen muistelu- sekä uusien tavoitteiden listaus- postauksen aika. Kaivelin blogiarkistoa, enkä näköjään ole tehnyt lainkaan postausta saati tavoitteita tälle vuodelle. Ja sehän on toiminut! Täältä pesee paljon kuvia ja horinoita meidän vuodesta, tavoitteita en listaa edelleenkään. Pieni mahdollisuus on toki semmoiseen paitsi muhun, myös Aidaniin vaikuttavaan elämänmuutokseen, mutta katsotaan mitä käy!

Tammikuussa meillä oli Ihan Oikea Talvi ainakin kaksi viikkoa. Ja kyllä nautittiin, molemmat! Jaksoi vähän paremmin sitä 6 kuukauden pituista marraskuuta, kun oli välissä edes vähän lunta.

Talvella käytiin parikin tokokurssia ATD:llä, ja jonkin verran treenailtiin myös tanssiasioita. Kursseista oli paljon iloa ja hyötyä, ja niiden ansiosta edettiin paljon - esim. kaukokäskyt ja ruutu ovat nyt aivan eri mallilla kuin vielä vuosi sitten! Saataisiinkohan tehtyä vuodessa tunnarille sama temppu?

Sitten tulikin kevät - ihana, aurinkoinen, lämmin kevät! Paino sanalla lämmin. Vappupäivänä aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja lämpöasteita oli parinkympin tienoilla. Me vietettiin Walpurin päivää Tollon kanssa siivoillen toimistoa wapun jäljiltä - joo, olen tylsä... Keväästä nautittiin täysin rinnoin, käytiin paljon mätsäreissä, saatiin palkintoja ja BIS-voittokin rapsahti tilille.

Missihymy :)

Huhtikuun lopulla aloin käydä täysipäiväisesti töissä, ja alkuun "töissä arkisin 9-16" -rytmi tuotti hiukan ongelmia. Erinäiset opiskelijan vapaudet jäivät pois, kesällä se tietty oli helppoa, kun muutkin opiskelijat olivat töissä. Toki myös kaverini alkoivat yksi toisensa jälkeen valmistua, joten riennot vähenivät luonnollisesti senkin takia. Vaan ei minulla, loppukeväästä mut valittiin KY-Speksin tuottajaksi, ja tätä kirjoittaessa ensi-iltaan on vain hiukan reilu kuukausi - apua!

Toukokuussa kävin tuhlaamassa mätsärin BIS-voitosta saamamme lahjakortin Nani Anneten kuvauksissa. Meille osui ihana, lämmin, aurinkoinen aamupäivä, ja saatiin sekä Aidanista että musta ja Aidanista tosi ihania kuvia. Harmi, ettei mulla ole rahaa ihan loputtomasti, muuten olisin ostanut koko gallerian. Jouduin tyytymään viiteen kuvaan, pitäisikin muistaa teettää jostain suurennos seinälle.

tollo <3

Kevään jälkeen koitti tietysti kesä (oisitteko arvannut?). Kesäkuussa Aidan pääsi mukaan kaksille kesäpäiville ja voi että se nautti ihmisistä ja rapsutuksista. Kävimme myös Marian, Leon ja Ainan kanssa grillailemassa Oittaalla. Kuvien perusteella tuli taas joku mätsäri-BIS-voittokin.

Heinäkuussa hurauteltiin Aidanin kanssa ihanalla kesäreissulla Tanpereen suunnilla, ihan kahdestaan. Kisattiin ekaa kertaa sekä tokossa että koiratanssissa vuoden 2014 jälkeen. Tokosta ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa (AVO3, kolmas sija woop), mutta koiratanssista saimme molemmat elämämme ensimmäisistä HTM-kisoista elämämme ensimmäisen HTM-kunniamaininnan! Voi juku!

Samoihin aikoihin maailman valtasi suunnaton Pokemon-huuma. Täytyy tunnustaa, että nautin siitä kyllä kovasti - olen kovin hyvä koukuttumaan peleihin. Oli ihanaa käydä kavereiden tai vain koiran kanssa pitkällä kävelyllä ja napsia poksuja, tai mennä istuskelemaan lauantai-iltapäiväksi Tikkurilan lureihin ystävien, viinipullon ja vesipiipun kanssa. Aidankin toki arvosti pitkiä lenkkejä ja puistohengailua!

Loppukuusta kävimme ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi kokeilemassa tokon voittajaluokkaa. No eihän sekään ihan putkeen mennyt (VOI0), mutta meillä oli kivaa, ruutu meni täysin nappiin, ja koetta katsomassa ollut Nani nappasi mm. tämän kuvan ihanasta kuolaturvasta :)

Joko tehään joko?!

Käytimme härskisti hyväksemme myös Tapiolan laajoja nurmikenttiä, etenkin iltaisin ja öisin, kun kukaan ei ollut paheksumassa koiran irtijuoksutusta. Käytämme nurmikenttiä toki edelleen hyväksemme. Emme välitä myöskään kiinnipitosäännöksistä silloin, kun on aika uittaa koiria..

Elokuussa Aidan voitti taas mätsärin - musta tuntuu, että se paranee vanhetessaan kuin viini. Tänä vuonna jokaisessa mätsärissä se on sijoittunut. Aidan rakastaa esiintymistä, ja sen kanssa on ihanaa olla kehässä, kun se on niin iloinen ja täynnä energiaa. Parhainta parhautta on se, kun ympyrää juostessa koiralle voi vaan löysätä kaiken hihnan nyrkistä, ja se ravaa pitkällä mun edessä. Joku varmasti tunnistaa meidät (läski blondi ja iso flätti eivät ole kovin tavallinen näky) ja saattaa ajatella, että "taas noi on täällä", ja että me käydään mätsäreissä vain palkintojen takia, mutta palkinnot ovat aika pieni syy. Parasta on se pieni jännitys, kun miettii siinä muiden kanssa rivissä seistessä, että tykkääköhän just toi tuomari Aidanista niin paljon että sijoittaa sen. Nyt, kun Aikku on vetsku, on jopa vähän tylsää ajatella sitä, että kisakumppaneita saattaa olla vain muutama. Sijoittuminen ja etenkin voittaminen on parasta silloin, kun on paljon koiria, joiden kanssa sijoituksista taistella!

joku kyllä ottaa ilon irti kaikesta huomiosta jonka saa

Aivan liian pian kesä vaihtui värikkääseen syksyyn. Syksy oli todella lämmin, pitkä ja kaunis, joten en valita, mutta kesä olisi silti saanut olla vielä pidempi. Eritoten siksi, että syksyä kohden mua alkoi ahdistaa ajatus koulun aloittamisesta (jatkamisesta). Olen niin paljon jäljessä opinnoistani, että tälle lukuvuodelle oli kasaantunut aivan järjetön määrä kursseja, josta tiesin, etten selviä. Tein siis elämäni ensimmäisen oikeasti ison ja merkityksellisen päätöksen sitten koulun aloittamisen jälkeen, ja päätin jättää koulun syrjään. Pyysin pomolta, että saisin jatkaa töissä vielä vuoden loppuun, ja sainhan minä. Huokaisin helpotuksesta, ja jatkoimme Aidanin kanssa mukavaksi muotoutunutta arkeamme, jossa koira pääsi välillä töihin mukaan viihdyttämään itseään ja työkavereitani. Tämä on btw ehkä paras työsuhde-etu, jota voin toivoa, ja olen todella, todella kiitollinen siitä, että Aidan saa toteuttaa toimistokoiraunelmaansa niinä päivinä, jolloin se joutuisi muutoin olemaan liikaa yksin!

Elokuulle onnistuimme saamaan paikan koiratanssikisoihin freestylen alokasluokkaan, jota olin odottanut kovasti. Meillä oli kehässä tosi kivaa, ja saimme kuin saimmekin vaaleanpunaisten pörröisten yksisarvisten saattelemana elämämme ensimmäisen FS-kunniamaininnan :)

Syksyn seurana saapuivat tietysti kaikki opiskelijatapahtumat, joissa KY-Speksin puolesta piti olla edustamassa ja haalimassa meille työryhmää. Aidan otti näistäkin tapahtumista irti mm. kaiken ja oli aivan erinomainen rastimaskotti, oli kyseessä sitten Aalto Party, mursujaiset tai Otasuunnistus. Parasta on koira, jonka voi huoletta ottaa mihin vaan ja voi luottaa siihen, ettei se hätkähdä melusta eikä ihmismassoista. Ja ehkä myös kiitos Aidanin aktiivisen edustamisen, ainakin speksin vastaavaporukkaan päätyi lähinnä hyvin koiramyönteisiä ihmisiä. Mikäs sen parempaa kuin pitää koiraa mukana kokouksissa, sanoo Aidan :D

Lokakuussa kävimme myös ensimmäistä kertaa virallisissa näyttelyissä sitten vuoden 2013 (ja Viron 2014). Ilmoitin koiran lähes kerralla neljään näyttelyyn: SNJ:n päänäyttelyyn ja Lahti KV:een sekä Voittaja-näyttelyihin. SNJ:n päänäyttelystä karvaton ja liian laiha koira sai EH:n, Lahesta ERI:n jääden luokassaan viimeiseksi. Mätsäreissä sen sijaan meni jälleen hyvin, syksyllä tuloksina oli PUN1 sekä PUN2. Ainakin pääsi pitkästä aikaa mätsäilemään. Oli hauskaa käydä iloisen pikkurauskun kanssa kehässä.

Aidan pääsi ruskaretkelle Nuuksioon Satun ja Kaisun sekä tietty mun seurana. Se sai myös toimia valokuvamallina syksyn värien huumatessa näköaistia joka puolella minne katsoikin. Syksy oli kaunis. Ja joo, kadun sitä, että trimmasin Aidanin ihanat korvakikkurat pois :'( i cri evrytiem

Kunniamainintojen innoittamana uusin FS-ohjelmamme ja starttasimme FS:n avoimessa luokassa, kun taas HTM:ssä jatkoimme vielä alokasluokassa. Ensimmäinen avoimen luokan kisa meni lähes yhtä hyvin kuin kisamme vuonna 2014 (eli aivan päin mäntyä), mutta toisesta marraskuun kisasta nappasimme elämämme toisen FS-kunniamaininnan. Aidan oli tosi hieno!

Näyttelyihin ja mätsäreihin verrattuna nämä taitolajit ovat siitä kivoja, että meidän onnistuminen ei ole keneltäkään muulta pois. Koiratanssissa onkin nähdäkseni tosi kiva henki, kaikki ovat iloisia toisten onnistumisista. Toivon kovasti, ettei tähän maailmaan koskaan saavu liikaa kilpailuhenkisyyttä - ja me aiomme pitää kiinni yksisarvisista ja sateenkaarista myös voittajaluokassa, vaikka muut kuinka hioisivat ohjelmiaan täydellisyyteen! Aidanin kanssa on aivan turha tavoitella täydellisyyttä, sillä se on mitä on (ja mä olen mitä olen), joten kisoihin tulee mennä sopivalla "fuck this shit - just kidding" -asenteella.

Aidan oli hieno myös Stadin superkoira-kisassa. Ykkössija jäi harmittavasti saamatta, mutta palkintoja tuli kyllä ihan riittävästi kakkossijallakin. Oli putkirallia, hakukisaa, hajutaituria ja mätsäriä. Oli hirmu hauskaa!

Marraskuussa tuli myös kerralla paljon lunta. Se oli ihanaa. Mulla on niin ikävä talvea, että lenkkeilimme tosi paljon, ja Aidan sai juosta paljon vapaana aamuin illoin. Melkein itkua väänsin, kun alkoi taas sataa vettä, ja lumi meni pois.

Sitten olikin jo joulukuu! Oli aika vuoden viimeisen mätsärin, jossa Aidan pääsi jälleen hienosti PUN1-sijalle. Hurjaa. Joulukuussa oli tietty Messarin näyttely, Aidanin veteraaniluokkien korkkaus, ja voi veljet miten huisia oli taas viedä oma koira kehään Messarissa! Aidan aloitti vetskuluokat hienosti ollen molempina päivinä ERI4. Isommat ja karvaisemmat urokset veivät voiton, mutta täältä tullaan kuulkaas, kyllä Aikullakin joskus on enemmän turkkia!

Joulukuussa olen ulkoiluttanut kameraa paljon, ja joulun aikana Lahdessa otetuissa kuvissa on vielä käsittely kesken. Hyvä kuitenkin, että on jotain odottamassa niitä postauksia, joihin ei ole mitään aiheeseen liittyviä kuvia. Senkin olen oppinut tässä vuoden aikana, että blogipostaus ilman kuvia on aika tylsä.

Tylsänä ja jälleen hiukan ahdistavana pidin myös sitä, että sopparini töissä jatkuisi vain vuoden loppuun, mutta pomon kanssa jälleen juteltuani sain ilokseni jatkaa sopparia ensi syyskuuhun asti. Sillä let's face the truth: tässä maailmassa ei pärjää ilman koulutusta. Ylioppilastutkinto ei ole sama kuin koulutus. Eli keväällä laitan hakuun uusia koulupaikkoja, ja toivon että pääsen johonkin. Jos en, koitan seuraavana keväänä uudestaan. Tätä tutkintoa en kuitenkaan tule suorittamaan, mutta onneksi opintoja voi hyväksilukea melko kivuttomasti, jos tekniikan alalla jatkan. Tavallaan tuntuu tosi pahalta jättää tämä kaikki, mutta tavallaan olen hirveän helpottunut, eli tämänhetkisen valinnan on oltava jollain tapaa oikea. Ja mulla on kiva työpaikka, olisi tylsää jättää se nyt kun olen oppinut "kaiken" :D

Vuoden lopulla tulikin sitten tämä vähän ikävämpi plasmooma-diagnoosi eli loppuikä silmätippojen laittoa kerran päivässä. Tämä tietysti vaikuttaa kaikkiin koe- ja näyttelysuunnitelmiin, sillä lääke on Kennelliiton doping-listalla. Jää nähtäväksi, kestääkö Aidan sen pari viikkoa ilman tippoja, jotta varoajat umpeutuvat. Jos ei, tämä koiratanssin saralla ihan mieletön vuosi jää valitettavasti viimeiseksi koiratanssivuodeksemme, emmekä pääsekään starttaamaan voittajaluokkaa. Jatkan kuitenkin ohjelman rakentamista ja treenaamista, sillä eihän sitä kokeilematta tiedä, kuinka koira reagoi.

Summa summarum: tavoitteiden listaamatta jättäminen toimi näköjään tosi hyvin, sillä meillä on ollut tosi hieno vuosi! Suosittelen muuten vuoden läpikäymistä muillekin, oivalsin muutaman jutun tässä kuvia selatessani. Jos joku jaksoi lukea loppuun, onnitteluni, mutta kiva jos jaksoit edes katsoa kuvat!

Sitten kohti uusia haasteita, kujeita, tuulia (ja korvakarvoja), eikös? :)

Joo, mitä vaan, kunhan PALLO on  mukana!