This is the end, you know

Viime sunnuntaina tuli täyteen ensimmäinen kuukausi ilman Aidania. Ensimmäinen kuukausi koiratonta elämää sitten kesäkuun 2003, kun Sandra tassutteli taloon.

Koiraton elämä on ollut aika helppoa. Tylsää toki, mutta vapaudella on hintansa. Ensimmäisen viikon varoin sängyltä ja tuoleilta ylösnousua ja odotin, että läppärin kannen kiinni pamauttaminen saisi koiran liikkeelle ja kylmän nenän tökkäämään kylkeäni. Ja joka kerta sattui, kun niin ei tapahtunutkaan. Kuukaudessa tähän kuolemanhiljaiseen kotiin on tottunut, samoin kuin siihen, ettei kukaan enää reagoikaan mihinkään, mitä teen.

Helpompaa elämästä on tehnyt se, että mulla on ollut hirveästi tekemistä: töitä, KY-speksin treeniviikonloppuja ja näytöksiä, ja vapaapäivinä olen ottanut kavereiden koiria kylään. Olen tietysti koittanut antaa surullekin oman aikansa, mutta kiireessä on se hyvä puoli, etten ajaudu murehtimaan liikaa ja olemaan täysin yksin ajatuksieni kanssa. Suurensuuri kiitos kaikille ystäville ja kavereille, jotka olette kuunnelleet ja tarjonneet apua ja olkapäätä. Aidan oli valtavan suuri persoona ja teki lähtemättömän vaikutuksen moneen ihmiseen, ja myös sen kuolema otettiin niin ystävien kuin työ- ja harrastuskavereidenkin osalta todella raskaasti. Pohjaton, kivulias suru on kuitenkin vaihtunut pikkuhiljaa haikeudeksi, ja ikäväkään ei kurista enää kurkkua jokaisena aamuna ja iltana.

Aidanin tavaroita en ole vielä saanut siivottua, sen peti ja kupit ovat edelleen lattioilla, ja remminaulakko koskemattomana. Ruuat, herkut ja puruluut laitoin kiertoon kavereilleni, mutta tarvikkeisiin en ole tohtinut vielä koskea - olen vain survonut ne kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun jaksan käydä ne läpi.

Kaikkein kamalinta lopetuksessa oli hyvästellä koira sen kuoltua, kun lääkäri oli poistunut huoneesta. Aidan rötkötti kyljellään pöydällä ja näytti nukkuvalta. Sillä oli vieressään sen vihreä karvapallolelu, jolla oltiin juuri leikitty ulkona viimeistä kertaa, ja joka oli vielä lumesta ja koirankuolasta märkä ja kylmä. Tuntui kamalan oudolta ja väärältä, ettei Aidan sille jutellessani tai taputtaessani sitä reagoinut mitenkään. Ei alkanut paukuttaa häntää, ei huitaissut mua tassulla ja kierähtänyt selälleen. Oli todella vaikeaa jättää koira pöydälle ja poistua lääkäristä, käännyin jopa kerran takaisin ovelta jatkamaan ruumiin silittelyä.

Aidan lähti pallonsa kanssa suoraan lääkäriltä yhteistuhkaukseen, joten en pääse hautaamaan sitä. Toisaalta, ei mulla ole mitään paikkaakaan haudalle, ja koska olemme asuneet niin monessa asunnossa eri puolella Espoota, en myöskään tiedä mikä olisi ollut loogisin paikka siroitella tuhkat. Ehkä meri. Joka tapauksessa tuhkat ovat vain maallista jäännöstä, enkä koe, että koiran hautaaminen olisi omalla kohdallani edistänyt suruprosessia.

Myös se on helpottanut oloa, että tiedostan tehneeni ainoan oikean ratkaisun. Kertaakaan ei ole käynyt mielessä, olisiko pitänyt kokeilla jotain tai päästinkö koiran pois liian aikaisin. Aidanin kuolema tuli aivan liian pian ja täysin yllättäen, mutta diagnoosi oli helpoin mahdollinen: mitään ei ole tehtävissä, ja koiran on parempi päästä pois aiemmin kuin myöhemmin. En halunnut oman ikäväni takia laittaa koiraa kärsimään. Enkä etenkään halunnut nähdä sitä, kuinka Aidanin elinvoima hiipuu, ja kuinka sen olo on päivä päivältä huonompi. Niin kauheaa kuin vilkkaan, iloisen ja pirteän koiran vieminen lopetettavaksi olikin, en olisi halunnut tehdä sitä päivääkään myöhemmin. Sellainen määrä sisäelinkasvaimia aiheutti varmasti kipuja, vaikka koira ei niitä näyttänytkään.

Mutta elämä jatkuu. Päivä ja viikko ja kuukausi kerrallaan, kohti kevättä ja kesää ja valoa. Mun piti ottaa Aidanille kesällä kaveriksi cockeripentu, oma pieni varjo, joka puree korvia ja roikkuu hännässä - jottei tulisi tilannetta, että Aidanin kuollessa ei olisi mitään. No, nyt pentu on kuitenkin tulossa ainoaksi koiraksi, ja onko se cockeri vai flätti, on vielä auki. Kesään on kuitenkin vielä aikaa, joten ehdin rauhassa kuulostella omia fiiliksiä ja tehdä päätöksen rodusta.

Nyt Aidanin blogi sekä viimeinen jäänne alkuperäisestä Sandran treeniblogista hiljenee, kun molemmat päätähdet ovat poistuneet. Aikansa kutakin. Tämä on toistaiseksi viimeinen postaus (ja tuuttasin tähän kaikki kuvat, joita olin ottanut, mutta joita en ehtinyt julkaista, ja "muutaman" vanhemmankin kuvan). Niin paljon jäi kesken ja niin monta asiaa tekemättä, mutta ainakin sain pitää mun oman hulluaivon lähes tasan 8 vuotta. Matka ei ollut missään nimessä helpoin, ja monet kyyneleet tuli vuodatettua, mutta joku viisaampi on sanonut, että "Et saa sellaista koiraa kuin haluat, vaan sellaisen jonka tarvitset". Aidanin mä tosiaan tarvitsin. Kiitos kaikesta Tollo, kiitos että olit mun, kiitos että opetit niin paljon ja olit aina läsnä, aina iloinen, aina valmis valloittamaan sydämiä. Mulla on ikävä, viethän Santerille terveisiä. <3