Nähdään huomenna taas

Santeri vieraili viime yönä mun unessa. Se tuli tänne Espooseen kylään, mä kävelytin koiria tuolla pihalla, ja jossain vaiheessa tajusin että Sandrahan lopetettiin yli vuosi sitten. Siinä se kuitenkin töpsötti mun vierellä, ja mietin, etten tosiaan nähnytkään sitä viimeisen piikin laittoa, emmekä koskaan haudanneet Sandraa, koska se meni yhteistuhkaukseen.. Poissa se on yhtä kaikki, ja univierailun jälkeen järjetön ikävä tuli taas kylään.

Mun piti silloin vuosi sitten kirjoittaa Sandrasta jotain enemmänkin, mutta en koskaan saanut aikaiseksi, ja teksti jäi tuonne luonnoksiin. Kesäkuun alussa tunsin siitä omantunnontuskia, mutta oikeastaan eihän kukaan ole mitään aikarajaa tällaiselle asettanut. Lisäksi on varmaan ihan hyvä kirjoittaa asiasta näin vähän myöhemmin, jotta osaa kirjoittaa juuri ne asiat, joilla on jotain merkitystä, ja jotka ovat auttaneet kipeimmän surun ja ikävän yli.

Kaivoin äsken esiin erään toukokuisen rally-tokovideon, Sandra voitti kisat kirkkaasti. Tuo oli ehkä meidän paras yhteinen kisa rally-tokourallamme: Santeri oli ihanan reipas, iloinen ja tarkkaavainen höpsökkä, mutta keskittyi kuitenkin hommiin eikä hötkyillyt turhia. Sandran kanssa oli niin rentoa harrastaa, koska siitä tiesi, että se yritti aina parhaansa, ja kaikki virheet olivat vain mun omaa koulutustaitojen puutetta. Se ei ottanut häiriötä mistään, jonka vuoksi siihen pystyi luottamaan satasella. Kun sitä pyysi seuraamaan, se seurasi maailman tappiin asti häntä heiluen.

Kisan kuvasi mun eksä. Sen mielestä Sandralla ei olisi kuulunut olla mitään etuoikeuksia Aidaniin nähden, mun mielestä taas kuului :P Sandrahan asui tuon kevään 2012 Espoossa mun luona. Santeri sai kerjätä ruokaa, se oli vaan söpöä kun se honotti (päästeli semmoista khhh-kurkkuääntä), välillä vähän tepsutti etutassuilla ja kuolasi. Aina kun sitä katsoi, se käänsi katseensa pois, mutta ruskeiden killisilmien katse kääntyi takaisin ruokaan välittömästi mun katseen kääntyessä pois koirasta.

Sandra sai myös vetää hihnassa, koska oli niin söpöä, että sillä oli aina vain hirveä kiire kotiinpäin. Kotona sai Ruokaa. Kaverini käytti kerran tupsukkaa lenkillä, ja jaksaa edelleen naureskella sille, kuinka neitikoira halusi kääntyä joka ikisestä risteyksestä ja kadunylityksestä oikealle. Santeri kyllä tiesi, missä koti on!

Iskä sanoi Santeria Pöhköksi (Aidan taas on Tollo). Pöhkö neitikoira kyllä olikin, etenkin mitä tuli ruokaan.. Villisikamakkara sai sen ihan sekaisin. Sen sijaan Hubert-koiranmakkaraa se ei suostunut edes maistamaan, ja me epäiltiin jo koiran olevan rikki, mutta Raketti-kissakin vain kierteli ja kaarteli kuppia ympäri epäuskoisen näköisenä. Makkara se taisi olla, joka oli rikki.

ReissuSanteri Eckerössä

Vielä yksi etuoikeus: sängyssä nukkuminen. Mä en tykkää siitä, että koirat nukkuvat mun kanssa samassa sängyssä, ja etenkin Aidanin karvat, kuola, rähmä, hiekka ja kaikki ällöttävät eritteet inhottavat mua. Sandra kuitenkin sai mieluusti nukkua jalkopäässä, koska se oli Söpö ja aivan ihana varpaanlämmitin. Ennen iskän astman totaalista käsiin räjähtämistä Sandra nukkui porukoiden sängyssä, mutta lääkärin määräyksestä se piti vieroittaa kokonaan makkarista. Muutaman yön närkästynyt neitikoira jaksoi wuffautella ja valitella eristämistään, mutta sitten se alistui nukkumaan yönsä sohvalla.

Se, mitä Sandrassa arvostin ehkä eniten, oli sen helppous arjessa ja elämässä. Vanhemmiten se alkoi hiukan varoa liukkaita lattioita esim. junassa, mutta uskon tämän johtuneen spondyloosista. Reissukoirana se oli aivan täydellinen: nukkui keskellä steissin vilinää ja ruuhkajunassa penkin alle survottuna jos oli tarve, rauhoittui mihin tahansa kuin kotiinsa, nukkui kangashäkissä tyytyväisenä kun sai luvan sinne mennä ja käyttäytyi joka paikassa hillityn arvokkaasti. Eikä todellakaan stressannut turhia mistään - paitsi ehkä ruuan loppumisesta.

Santeri oli maailman kiltein ja hyväsydämisin koira. Sillä oli ihana tapa kerjätä rapsutuksia: se tuli eteen tai viereen istumaan ja tunki päänsä syliin tai laski sen käden päälle. Jos rapsutus loppui, kuono tönäisi hellästi kättä vaatien lisää.

Innostuessaan karvapallo töpsötti etujaloillaan ja honotti. Äiskän laittaessa ruokaa se parkkeerasi tiskikoneen ja roskiskaapin muodostamaan kulmaan odottamaan, josko jotain vahingossa putoaisi. Aika usein putosikin.. Eräiden ystävieni luona vieraillessani he eivät usein imuroineet keittiötä ennen tuloamme, sillä Santeri hoiti keittiön imuroinnin heidän puolestaan. Neitikoira ei malttanut edes moikata isäntäväkeä, vaan suunnisti suoraan tsekkaamaan, mitä muruja tiskipöydän vieressä oli tarjolla.

Milla Lähteenmäki on ottanut tämän kuvan, se on yksi ehdottomista suosikeistani Sandra-kuvista, se on myös päätynyt seinälleni. Niin kaunis, niin luottavainen, niin kiltti. Santeri oli aivan täydellinen ensimmäinen koira, ja jättänyt todennäköisesti ikuisen kaipuun kultsuihin. Meinaan alkaa pillittää aina, kun näen pentu- tai veteraani-ikäisen kultsun. Sandra oli ja on niin kauhean rakas, ja olen ihan hirveän onnellinen jokaisesta sen kanssa vietetystä hetkestä.

Välillä tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että ikävä viiltää entistä harvemmin, mutta toisaalta olen iloinen siitä, että pystyn ajattelemaan kaikkia niitä kivoja asioita alkamatta surra mielettömästi. Jos kaikki koirat olisivat sellaisia kuin Sandra oli, maailmassa olisi paljon vähemmän koiravihaajia.

Kun ajoimme eläinlääkäristä kotiin pelkkä panta ja hihna mukana, radiosta tuli ensimmäisenä viitisen minuuttia mainoksia. Ehdin jo ajatella, että ehkä sieltä ei soitetakaan mitään kliseistä "mä annan sut pois"-biisiä, ja sitten lähti soimaan tämä laulu. Ja mä aloin parkua ääneen. En vieläkään ole voinut kuunnella tuota laulua seurassa, sillä alan vollottaa lähes välittömästi.

Kiitos kaikesta, Sandra! Mä tosiaan toivon, että me tavataan vielä.